Taikuri katseli taloa. Siellä köhittiin. Tämä tapahtui kauan ennen Shimkentiä. Aamulla oli televisioyhtiö tullut kuvaamaan kohtalokkaan näköisiä sotilaita täynnä tahtoa täyttämään tehtävääsä, mitä tahansa tehtävää. Taikuri oli ollut kiusaantunut kameran ja toimittajien läsnäolosta. Sota on sotaa.

Edellisenä päivänä Taikuri oli ollut ryhmineen valtaamassa suurehkoa 30.000 entisen asukkaan kaupunkia. Taikurin ryhmä oli tullut kaupunkiin ensimmäisenä. Tämän kokoisen kaupungin haltuun saanti oli Taikurillekin hämmästyttävä asia.

Eläimet oli päästetty vapaiksi, koska kukaan ei ollut niitä ruokkimassa. Kaduilla kulki siis sikoja, lehmiä ja vuohia. Lampaat olivat väistyneet jonnekkin muualle - kaiketi kaupunkia ympäröivien vuorien rinteille. Yksi vuohi oli haavoittunut sirpaleesta ja taikuri päätti ampua tämän pois kärsimyksen maailmastaan. Yksi marssimiehistä varoitti ampumasta seinän viereen, jolloin taikurikin ymmärsi, että seinän sirpaleet olisivat pahasta ja ampui vuohen oviaukkoon. Taikuria hämmästytti se rävähdyksenomainen nopeus, jolla elämä välähti pois vuohen ruumiista, joka tipahti oven kynnykselle, kuin olisi tippunut kilometrien korkeudesta. Siinä ruumista erkaantumisessa oli niin voimakas energia, ettei taikuri keksinyt verrata sitä muuhun kuin atomipommiin.

Kun muu marssikolonna kuuli taikurin ampuvan, alkoivat hekin ampua, niin kuin lapset yhtyvät toisen lapsen itkuun. Lähinnä ammuttiin keraamisia kukkaruukkuja talojen parvekkeilla toisella puolen tietä. Ilman täytti empaattinen ja päätön pauke ja rätinä ja kohta jo ampui tankkikin aivan taikurin korvan vierestä ja hänen tärykalvonsa repesi. Syttyi sota ja taikuri oli haavoittunut. Päässä heitti ja korvasta vuoti verta. Armoitettu vihollinen,vuohi, makasi kuolleena rättinä jo matkan päässä.

”Voi helvetti”, taikuri mietti, ”nyt loppuu se saatanan ampuminen.” Saman tien ampuminen loppuikin. Ehkä joku oli käskenyt niin. Joka tapauksessa piti mennä siltaa pitkin joen yli tuohon 30.000 ihmisen kaupunkiin ja taikuri tietysti vapaaehtoisena miestensä kanssa ensimmäisenä. Mitään sen kummempaa ei tapahtunut, kaupunki oli tyhjä. Hätäisesti oli lähdetty asunnoista ja helloilla oli ruokaa. Arvotonta vihollisrahaa pölysi teillä, joilla kulki eläimiä ja hulluja. Mielisairaita ei oltu evakuoitu kaupunkilaisten mukaan, vaan he kävelivät kaduilla. Yksi tuli taikurilta kysymään tietä pankkiin. Taikuri sanoi, ettei tiennyt. Hullu oli kuitenkin lähellä oikeaa, pankki oli aivan vastapäätä tietä ja pian tulivat sinne omat jonkin sortin internet –miehet keinottelemaan vihollisen tilien siirtoa omalle puolelle. Sotapoliisit eristivät alueen ja taikuri lähti paikalta. Hän näki kuitenkin, kuinka hullu pääsi muina miehinä pankkiin.

Alkoi yleinen ryöstely ja koska kaupungista oli katkaistu sähköt, niin sieltä täältä sytytettiin taloja tuleen ikäänkuin lyhdyiksi. Pian oli kaupunki täynnä sotilaita, joita taikuri ei ollut koskaan nähnyt ja näillä sotilailla oli tilavat ja muutoinkin hyvät autot, joihin mahtui paljon kamaa. Satelliittiantennit ja muut vempeleet lähtivät kantoon. Tämä ei taikuria kiinnostanut. Hän lähti asuntoihin tutkimaan vihollisten elämää.

Tuntui siltä, että viholliset elivät paremmin kuin taikurin oman puolen ihmiset. Tämä johtui ehkä siitä, että taikuri oli jo tottunut armeijaelämään. Paljon oli vaatteita ja vaatteissa paljon värejä. Hyllyissä oli lasisia koriste-esineitä ja sänkyjen alaisissa lipastoissa soittimia ja pelejä. Kyllä sieltä löytyi jokunen univormukin tai näihin liittyvä hihamerkki, jotka taikuri keräsi tunnontarkasti talteen. Hän keräsi myös vihollisen rahaa ja jokusen rannekellon, sekä Adidas –t-paidan, sinisen.

Aika kevyet olivat taikurin kantamukset, ei häntä kiinnostanut jotain stereota lähteä puhaltamaan. Toiset taas näyttivät olevan kovassakin työn touhussa ja kaikenlaista elektroniikkaa täyttyi autoihin. Internet –miehet olivat yhä pankissa.

Taikuri otti kantoon sen, minkä viitsi kantaa – eli vähän: hihamerkkejä, pinssejä, arvotonta rahaa, uusi kaasunaamari ja pussukka, sveitsiläinen naisten kello. Adidaksen sininen pelipaita jaksoi jostain syystä kiinnostaa, vaikka rinnassa oli muutama kuitukin rikki.

Taikuri katseli taloa, siellä köhittiin ja huusi sinne, että tulkaa nyt ulos hyvät ihmiset. Muu osasto oli jo asemissaan ja valmiina tuolitaisteluun. Talossa saattaisi olla:

1. Vihollisen sotilaita, ellei jopa erikoisjoukkoja, jättäytyneenä perääntyneen päämassan jälkeen mattimiehiksi.
2. Maanviljelijöitä tai muuta sakkia.

Taikuria ei tehnyt mieli lähteä kokeilemaan, minkä näköistä ukkoa talosta löytyisi, vaan hänen piti huhuilla ulkopuolelta. Jos lopultakaan dialogiin ei päästäisi, pitäisi taikurin räjäyttää talo. Kannossa ei ollut sen kummemmin räjähdysaineita, mutta kylliksi sinkoja ja konetuliaseita. Olisi viisainta ampua muutama kranaatti sisään ja survoa luoteja hyvä tovi läpi seinien.

Taas taikuri pyysi avaamaan oven.

Kiusallisen, keskittyneen, mutta kuvottavan, hiljaisuuden jälkeen talosta kuului rahinaa ja joku yski siellä. Taloa ympäröivissä joukoissa liikkuvat olisi vedetty taakse, ellei olisi ollut vedetty jo. Jyvä kirkastui joka miehen silmissä ja talo tuntui hikoilevan teuraslampaan märkää uhoa, kun ovi aukesi.

Ovi aukesi. Ulos tuli mummo ja mummon perässä joukko lapsia. Mummo ulisi jotain käsittämättömällä kielellään ja tomuiset lapset pyörivät perässä. Taikuri huuteli jotain ja mummo ulisi jotain ja pian aukesi talon takaisen perunakellarinkin ovi. Liipasinsormi mummonhiestä märkänä tuijottivat miehet, kun perunakellarista lappoi sakkia pihalle tusinakaupalla. Yhteensä viitisenkymmentä ihmistä, kaikenlaista.

Kellään ei ollut aseita ja jostain syystä kaikkien tuli rynniä vakuuttelemaan syyttömyyttään tai jotain ja aivan silmille, niin lähelle että teki mieli ampua. Hyvä ettei pyssyn piipulle sanottu päivää. Taikuri muisti aamuisen television ja oli jotenkin sekaantuneessa mielentilassa. Hän jopa yritti valehdella olevansa YK –mies kielellä, jota kukaan ei kuitenkaan ymmärtäisi.

Taikurin osaston perässä oli naapuripitäjän miehistä koottu osasto, jotka pystyivät kommunikoimaan ja kukkoilemaan ja niin taikuri lipesi paikalta miehineen. Taikuria hirvitti tieto siitä, että oli ollut niin liki teurastaa tuon mummon ja kaikki ne lapset. Taikuri voi pahoin.

Tätä hän mietti Shimkentissä. Kaupunki oli kaoottinen niin kuin sotakin. Kamaz –kuskin äiti oli tarjoillut myrkyllistä melonia ja kaikilla oli vatsa sekaisin. Ajatus suolaisesta rannoiltaan vetäytyvästä Aral –järvestä tuntui kutsuvalta. ”Ultra –raunio. Post -urbanismi. Dallas –Kalevala”, tekstitti taikuri väsyneenä runoilijalle ja lisäsi: ”Olavi –virtuaali.”

”Led Kekkonen”, oli vastaus: ”Vaan ei: Urho Gallen Kalevala.”